Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Yksinäisyys!

Haluan puhua asiasta, joka on varmaan koskettanut meitä jokaista jossain elämämme vaiheessa. Tämä asia on yksinäisyys. On varmasti monia syitä siihen, että yksinäisyyttä koetaan. Mielestäni perussyy siihen on ihmisen itsekkyys. Itsekän ihminen ajattelee vain itseään. Häntä ei kiinnosta se miten toiset pärjäävät.

Itsekkyys on vaikea sairaus, jota yhä useammat ihmiset sairastavat. Ja mitä enemmän itsekkyys lisääntyy, sitä monilukuisemmaksi käy yksinäisten ihmisten suuri joukko. Kuinka paljon tuskaa, kärsimystä, kyyneleitä ja ahdistusta sisältyykään sanaan yksinäisyys.

Ihminen kaipaa niin sanomattomasti toisen ihmisen läheisyyttä. Hän haluaa kuulla olevansa ainutkertainen persoona. Hän toivoo, että häntä arvostetaan hänen ainutkertaisuutensa vuoksi, että hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on. Me kaikki kaipaamme tunnustusta ja arvostusta. Mutta ellei meillä ole ketään, jolle merkitsemme jotakin - olemme hyvin onnettomia ja yksinäisiä.

Olen itse kokenut yksinäisyyden hyvin kouriintuntuvasti noin neljäkymmentä vuotta sitten. Koin sen niin voimakkaana, että se oli tuhota koko elämäni.

Yksinäisyys on sellainen kokemus tai tunne, ettei ole yhtään ihmistä, joka välittää. Ei ketään, joka olisi kiinnostunut siitä mitä minulle tapahtuu. Ei ketään, jolle merkitsen jotakin. Tällaiseen tilanteeseen jouduin elämässäni. Olin muuttanut pääkaupunkiimme Helsinkiin rauhalliselta ja hiljaiselta maaseudulta, jossa olin elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni parhaimmat vuodet.

Sitten minut yhtäkkiä reväistiin irti juuristani. Huomasin olevani keskellä kiireistä ihmisvilinää. Kaikilla tuntui olevan kova kiire jonnekin. Katselin ihmeissäni tätä kaikkea. Ihmiset näyttivät kovilta ja tunteettomilta. He kulkivat kuin robotit. Inhimillisyys oli kätketty jonnekin kovan kuoren alle. Mitä kauemmin tämän kaupungin elämää katselin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, etten voi olla siellä onnellinen.

Vajaan vuoden kuluttua en enää jaksanut. Sairastuin. En aluksi tiedostanut sairauteni syytä. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että sairauteni nimi oli yksinäisyys. Ei ollut ketään jolle olisin voinut kertoa ongelmistani. Ei ketään, joka olisi kuunnellut minua. Ainut seuralaiseni oli yksinäisyys, lohduton tunne siitä, että kukaan ei välitä.

Menin lääkäriin. Mutta lääkärillä oli kova kiire. Hänellä ei ollut aikaa eikä kiinnostusta kuunnella minua. Hän määräsi jotain rauhoittavaa lääkettä ja käski menemään työhön. Silloin minusta tuntui, ettei kukaan tässä maailmassa välitä minusta. Ettei ole ketään, joka olisi kiinnostunut siitä mitä minulle tapahtuu. Kun tilanne oli tällainen ajattelin, ettei millään ole enää väliä. Niinpä päätin nukkua pois tästä maailmasta. En jaksanut enää elää.

Kävin apteekista lääkärin määräämän lääkkeen ja menin alivuokralaisasuntooni. Asuntokaverini oli lomalla ja olisi poissa  monta päivää. Minulla oli erinomainen tilaisuus toteuttaa epätoivoinen suunnitelmani.

Niin otin lääkkeet - sata tablettia yhdellä kertaa. Pian nukahdin. Kului päivä, toinen, kolmas. Jatkoin yhä untani. Heräisinkö tästä unesta enää koskaan? Olivatko yksinäisyyden kiduttavat päivät ja kuukaudet loppuneet ikuisesti? Eikö todellakaan tässä maailmassa ollut ketään, joka olisi kiinnostunut minusta?

Kolmen päivän kuluttua tapahtuu jotakin. Herään siihen, että joku nostaa minut pystyyn ja yrittää ravistella hereille. Olen hyvin heikko ja sekavassa tilassa. Jostain sumun takaa paljastuvat vanhimman veljeni huolestuneet kasvot. Hän kysyy vointiani. Veljeni ei ollut käynyt luonani puoleen vuoteen, mutta sinä sunnuntaiaamuna hänelle tuli voimakas kehoitus tulla tapaamaan minua.

Näin jälkeenpäin ymmärrän, että Jumala antoi hänelle tämän kehoituksen. Samaan aikaan uskova äitini tunsi mielessään, ettei minun asiani ole kunnossa ja tunsi voimakasta halua rukoilla puolestani. Jouduin saraalaan muutamaksi viikoksi. Pääsin tasapainoon itseni kanssa ja niin elämä jatkui.

Tänäkin päivänä meidän kaupunkiemme kaduilla, teillä ja aitovierillä kulkee yksinäisten ihmisten pitkä rivistö - etsien ystävää. He ovat väsyneet vaeltamaan tässä rakkaudettomassa maailmassa - he ovat menehtymäisillään rakkauden puutteeseen.

Jumalan edessä olemme kaikki samanarvoisia. Jeesus sanoo:"Kaiken, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle"(Matt.25:40).

Älkäämme unohtako näitä vähimpiä veljiämme. Älkäämme unohtako yksinäisiä ja kärsiviä sisariamme ja veljiämme.

Saakoon itsensä uhraavan rakkauden henki täyttää sydämemme niin, että voisimme olla nostamassa ja rohkaisemassa niitä, jotka eivät enää omin voimin jaksa.

Sillä tänä päivänä ei maailmamme kaipaa mitään niin kipeästi, kuin käytännössä ilmenevää epäitsekästä rakkautta!

 

©2017 VeliMatin kotisivut - suntuubi.com